torstai 16. marraskuuta 2017

Kirjavinkki: Etta ja Otto ja Russell ja James

 Emma Hooper - Etta ja Otto ja Russell ja James 

On vaikea sanoa tästä kirjasta mitään, vaikka haluaisin sanoa niin paljon.

On Etta. Sinä: Etta Gloria Kinnick Deerdalen tilalta, 83 vuotta elokuussa.
"Olen lähtenyt. En ole koskaan nähnyt merta, joten menen sen rantaan. Älä ole huolissasi, jätin auton sinulle. Voin kävellä. Yritän muistaa tulla takaisin." Eräänä aamuna Etta nappaa mukaansa kiväärin, suklaata ja parhaat kenkänsä ja lähtee kävelemään 3200 kilometrin matkaa meren rantaan.

On Otto. Otto Vogel, aviomies. Sotilas ja maanviljelijä.
Eräänä aamuna Otto herää ja löytää keittiöstä vaimonsa jättämän lapun. Odottaessaan Etan paluuta, hän opettelee odottamaan. Tai ainakin tekemään jotain, ettei odottaminen tuntuisi niin pitkältä.

On Russell. Russell Palmer, ystävä. Maanviljelijä ja löytöretkeilijä.
Pieni poika naapurista, joka ilmestyi kuin tyhjästä Oton paikalle ruokapöytään ja elämään. Russell, joka vielä kymmeniä vuosia myöhemmin toivoo aamuisin näkevänsä kauriita - edelleen naapurissa. 

Ja on James. Kojootti, ystävä.
James liittyy Etan vaellukselle jo varhain. Se auttaa Ettaa muistamaan, kun hän unohtaa kuka on, mistä tulee ja minne on menossa.

Etta ja Otto ja Russell ja James on tarina elämästä, muistoista, ystävyydestä, unohtamisesta ja toivosta. Rakkaudestakin. Henkilöhahmot tuntuu tutuilta ja rakkailta jo muutaman luvun jälkeen, tekee mieli suojella kaikelta pahalta. Kaikelta mitä on jo tapahtunut. Haluaisin osata sanoa tästä jotain ylistävää ja hienoa, mutta en vaan osaa. Lue tämä. Voi olla, että ymmärrät.


Ja blogin tulevaisuudesta: Päätin, että kirjoitan niin kauan kuin siihen riittää intoa ja se tuntuu kivalta. Osoite menee vaihtoon, kun keksin jonkin hyvän tilalle, en jaksa enää selitellä kirjoitusvirhettä ja että mitä se muka tarkoittaa noin, haha.

Kuullaan.

torstai 9. marraskuuta 2017

Ajatuksia blogista

Olen tässä nyt pohdiskellut tätä blogin kohtaloa. Toisaalta tykkään hirveästi tänne kirjoitella, mutta onhan tässä elämä muuttunut näiden 9 vuoden aikana aikalailla. Ei enää ole samalla tavalla aikaa haahuilla koulun jälkeen kahviloissa ja kirppareilla, eikä toisaalta ehkä tarvekaan. Kahviloissa istuskelua on kylläkin vähän jo ikävä.

Blogia tehdessä kuitenkin haluaisin, että se olisi laadukas: kuvat olisi hyviä, tekstit sellaisia ettei hirveästi nolota jälkeenpäin ja asiana sellainen, mistä saa itsekin iloa. En koskaan ole ajatellut olevani matkalla minkäänlaiseen maineeseen tän blogini kanssa, mutta toisaalta tuntuu myös vähän turhalta kirjoitella ns. kuuroille korville. Kyllä sitä aina vaan jossain syvällä sisimmässään odottaa jonkinlaista vastakaikua. En yhtään ihmettele sitäkään, ettei niin moni blogiani enää kovin aktiivisesti seuraa, olinhan välissä vuoden ajan kirjoittamatta lähes ollenkaan. Eikä nämä mun aiheet mitään kovin syvällisiä ja kantaaottavia olekaan, enemmän hyvänmielenhömppää. Blogeissa on kyllä tainnut muutenkin aikalailla hiljentyä, ehkä ne isoimmat ja suosituimmat on ne, jotka porskuttaa edelleen. Blogit on tainnut jäädä vähän nopeampien some-kanavien alle.

Tämäkin teksti on ehkä enemmän itseäni varten. Oon pyöritellyt näitä juttuja päässäni jo aika pitkään, melkeinpä siitä vuoden tauosta saakka. Kannattaako edes lähteä tekohengittämään koko blogia? Vaikka jatkaisinkin kirjoittelua, onko järkeä tehdä se julkisesti vai laittaisinko blogin vaan yksinkertaisesti yksityiseksi? Kommentoidaanko yleensäkään enää, kun ollaan niin totuttuja vain tykkäilemään?

No, tässä sitä vielä keikutaan, enköhän minä tänne jotain kirjoita, sitten kun tulen lopulliseen päätökseen. Iloa ja intoa olisi, mutta maksaako se vaivaa. Jaa a. Noh, katsotaan. Ainakin jos tätä kirjoittelua päädyn jatkamaan, olisi ehkä aika viimein vaihtaa blogin osoitetta ja hankkiutua tuosta 9 vuotta vanhasta tahallisesta typosta eroon, hahaa.


sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Vilttimekko

Voi että nämä kuvat tuntuu jo ihan ikuisuuden vanhoilta, vaikka kuvausajankohdasta ei edes ole hirveän paljon aikaa. Halusin kumminkin jakaa nämä, koska näissä on vielä sitä ihanaa syysfiilistä. 
Lokakuu hurahti ohitse ihan hirvittävän nopeasti. Miettikää, kohta on jo marraskuu ja täällä on satanut ensilumikin. 

Näihin päiviin mahtui kaikenlaista: iltakävelyitä puistossa, väsymystä ja epävarmuutta, päiväunia, töitä, unettomia öitä, kirpakoita metsäretkiä ponin kanssa, kirkasvalolamppu, ystävän mielettömän ihanat ilouutiset, minun kädet lämmitettävänä sinun käsissä ja lempeitä aamuja. 
Näissä kuvissa näkyy muuten viimeisin ompelukseni ! Törmäsin pinterestissä seikkaillessani mekkoon, joka näytti aivan siltä kuin se olisi tehty jonkinlaisesta viltistä tai torkkupeitosta. Idea oli hirmu hauska, joten päätin yrittää tehdä oman, hieman eri mallisena. Yhtenä iltana sitten syntyikin smock-mallinen vilttimekko. Ompelin mekon Ikean puuvillaisesta Tuvalie-torkkupeitosta ! 

Pakko myöntää, etten tämän valmistuttua juuri ole muita mekkoja käyttänytkään. Niin ihanan pehmeä ja lämmin ja toimii kivasti myös esimerkiksi pitkien saappaiden kanssa. 

Tämä oli muuten ensimmäinen vaate, jota ommellessa mun ei tarvinnut purkaa yhtään ! Jihuu. Ehkä minun ompelemisestakin tulee vielä sujuvaa, eikä vaan epätoivoista tuhinaa ja lenteleviä ärräpäitä, hahaa.


maanantai 23. lokakuuta 2017

Kierrätettyä ja itse tehtyä


Olen aika paljon miettinyt pukeutumista ja kuluttamista viime aikoina. Blogitauon aikana minun vaatekaappi jollain tapaa vakautui ja olen viimeisen vuoden aikana ostanut loppujen lopuksi aika vähän vaatteita ja nekin suurimmaksi osaksi vintagea tai kirppiksiltä. Tyylikin toki koko ajan muotoutuu enemmän omanlaiseksi ja oman vaatekaapin antimista saa monenlaisia yhdistelmiä kyhäiltyä, kun tietää, että niin moni vaate sopii yhteen.


Olen myös jonkin verran ommellut vaatteita, kuten esimerkiksi tuon kuvien keltaisen hameen. Asun takkia olen aika reippaalla kädellä muokannut kirppikseltä löytyneestä valtavasta kukallisesta kasarifarkkubleiseri-hirvityksestä omaan tyyliin sopivaksi. Ja kyllä muuten tulikin hyvä ! Suosittelisin kaikille, että edes kerran elämässään ompelisi yhden vaatteen alusta loppuun. Siinä huomaa hyvin, miten työlästä on tehdä vaate ja miksi halpavaateketjujen hinnoittelu on pielessä. 

En minä mikään täydellinen kuluttaja ole, mutta on hyvä välillä kyseenalaistaa omia kulutustottumuksia. Itselläni ehkä suurimpia käänteitä oli se, kun aloin kurkkia materiaalilaput tarkemmin. Halusin hiostavista, ihoa ärsyttävistä akryyli-neuleista eroon ja nykyään esimerkiksi minun neuleet on lähes kaikki puuvillaa tai villaa. Useimmat jäljelle jääneet ovat mummuni aikoinaan kutomia. Ja kun akryylista on päässyt eroon, ei sitä halua enää kaappiinsa ostaakaan. Ja harmittavan monet neuleet edelleen tehdään akryylista, eli muovista.  Toinen juttu on se, etten enää käy tylsistyksissäni hortoilemassa vaatekaupoilla ja kirppiksillä.


Kierrättäminen on mielestäni lähtökohtaisesti hyvä juttu, mutta nykyään trendien ja mallistojen vaihtuessa niin tiuhaan tuntuu, että aina vaan helpommin dumpataan ne muutaman kerran käytetyt vaatteet kirppiksille ja uffin keräysluukkuun. Kirpputoreilla käydään enemmän ja on olemassa erilaisia appejakin second hand-löytöjä varten. Puhumattakaan siitä, kuinka paljon vaatejätettä jää vaatekauppojen myymättä jääneistä vaatteista.

Itsellä kävi aikamoinen pisto sydämessä, kun karsin tavaraa säilytystilan puutteen vuoksi muuttaessani pienempään asuntoon. Mitä jos pitäisikin elää loppuelämä kaiken ostamansa tavaran kanssa ? Ei ehkä tulisi ostettua senkään vertaa mitä nyt. 

Tässä asussa on kierrätettyä, itse tehtyä ja pari vanhaa Gina Tricotista ostettua suosikkia.